Seuraavaksi käsiteltävä aihe tulee olemaan hieman synkkää mutta tärkeä osa hoitotyötä nimittäin kuolema ja sen kohtaaminen. Olen huomannut kun laittaa hoitaja vaatteet päälle niin asenne jotenkin muuttuu normaalista. Hoitaja puku päällä on valmis ottamaan vastaan kaiken mitä vuorossa vastaan tulee. Kuolema on yksi elämänkaaren portti, syntymän jälkeen. Hoitotyötä tekevänä tulee kohtaamaan kuolevia potilaita sekä kuoleman, myös surevia omaisia.Tärkeää on myös mielestäni järjestää kuolevalle potilaalle huone jossa hän saa olla yksin. Hyvin tärkeää loppuvaiheessa on myös pitää huolta tarvittavasta perus- ja kivunhoidosta, Surun kokemukset ovat kaikilla erilaiset. Sureminen kuuluu ihmisluontoon ja vahvistaa vaikka se koskettaa muita tunteita voimakkaammin.
Kaikki kuolevat ajallaan elettyään
elinikänsä loppuun. Kehittyvä lääketiede sekä ruuan parempi laatu ovat
kohottaneet eliniänajanodotetta länsimaissa. Kuoleman syyt saattavat erota,
mutta on havaittavissa yhtenäisiä merkkejä tulevasta kuolemasta. Primaarisia
kuolemanmerkkejä: vitaalielintoimintojen kuten hengityksen ja sydämen toiminnan
pysähtyminen, kudosjänteyden pieneneminen, lihasten veltostuminen ja
reagoimattomuus ärsykkeisiin (esim. potilas refleksejä ei saada näkyviin). Sekundaarisia
merkkejä: lautumat, veri laskeutuu alaspäin jonka jälkeen hemolysoituu ja
imeytyy kudoksiin värjäten ne sinipunertaviksi. Sydämestä ja palleasta alkava
kuolonkankeus, joka kestää noin kaksi vuorokautta kuolemasta. (Arstila ym.
2008, 598)
Ylikarjula (2008, 9) lainaa hyvin Raamatun
kohtaa jossa käy ilmi ihmiselämän rajallisuus: ”Vain kourallisia päiviä sinä
annoit minulle, elämäni on sinun silmissäsi kuin ohikiitävä hetki. Vain tuulen
henkäys ovat ihmiset, kaikki tyynni. Ihminen tulee ja menee, katoaa kuin varjo”
(Ps. 39:6, 7.) Kuolema on rinnastettu sydämen toiminnan loppumiseen, sillä
sydämeen liittyy paljon elämään liittyvää symboliikkaa. Nykypäivänä on selvästi
huomattavissa että länsimaissa on vaikea kohdata todellisuus vanhenemisen
tuomista ongelmista heikoksi tulemisesta ja viimein kuolemasta. Länsimaissakin
on ennen vanhaan kuoltu kotona. Kehitys on mennyt siihen, että nykyään kuollaan
sairaaloissa tai hoitolaitoksissa. Tämä korostaa yhteiskunnan kuolemakielteisyyttä.
Vanhat rituaalit koskien kuolemaa ovat auttaneet yhteisöä jaksamaan ja tukenut
toisiaan suruprosessin kanssa. Mielestäni nyky-yhteisöjen pitäisi keskustella
enemmän kuolemasta, sillä se kuuluu elämänkiertokulkuun. Mielenkiintoista on
huomata se miten nykypäivänä, kun kuolema on syrjään vedetty tai peitelty asia
niin televisiossa sitä käsitellään laajalti. Tutkimusten mukaan 18-vuotias on
kerinnyt nähdä elämänsä aikana noin 18 000 kuolemaa erilaisten uutisten ja
ohjelmien välityksellä. Kuolema näyttää menettävän merkityksensä mitä enemmän
niitä näkee esim. television välityksellä. (Ylikarjula 2008, 10-13)
Perhe, suku toisaalta kulttuurikin ovat määrääviä tekijöitä kuinka kuolema kohdataan. (Ylikarjula 2008, 126) Hoitotyötä tekevänä on syytä huomioida, että kuolevalla potilaalla on oikeus tavata oman uskontonsa pappia tai muuta edustajaa. Lisäksi on otettava huomioon ja mahdollisuuksien mukaan toteutettava potilaan uskonnosta, kulttuurista tai vakaumuksesta nousevat toivomukset. (Ylikarjula 2008, 131) Ihmisiä kaikissa maailmauskonnossa on kautta aikojen kiinnostanut kuolema ja kysymys kuoleman jälkeisestä elämästä. (Ylikarjula 2008, 127)
Eri uskonnoilla on erikäsitys
kuolemasta tai sen jälkeisestä ajasta. Hindulaisuudessa ja buddhalaisuudessa
elämä nähdään kiertokulkuna: syntyminen, kasvaminen ja tuhoutuminen yhä
uudelleen. Kirja uskonnoissa: juutalaisuus, kristinuskossa ja islamissa elämä
nähdään ainutkertaisena ja kuolema on elämän päätepiste, mutta toisaalta portti
johonkin toisenlaiseen uuteen elämään. Uskontojen ja kulttuurien välillä on
myös eroja suremisen sekä sen ilmaisemisen suhteen. Yhteenvetona kaikki
uskonnot yrittävät loppujen lopuksi todeta jotain mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.
(Ylikarjula 2008, 129)
Erjanti & Paunonen-Ilmonen
(2004, 9) lainaavat suomen kielen perussanakirjaa (1990-1994), jonka mukaan suru
on jonkin menetyksen tai muun ikävän tapahtuman aiheuttama voimakas ja
pitkäkestoinen mielipahan tunne, murhe. Suru on käsitteenä vaikea lokeroida,
sillä se on moniulotteinen ja siihen liittyy rinnakkaiskäsitteitä. Historiallisesti
katsottuna uskonnon valtapiiriin kuuluivat menetyksiä koskeva suru sekä surun
käsite. 1900-luvun alussa Sigmund Freudin teoria toi tieteellisen näkökulman
suru –käsitteeseen. (Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 10) Sigmund Freudin
näkemys suru – käsitteestä 1917 ”Suru on reaktio menetykseen. Suru on normaali
reaktio. Kyse on energian menetyksestä ja energian sitoutumisesta kuolleeseen.
Libidon on irtauduttava objektista. Suru muistuttaa melankoliaa” (Erjanti &
Paunonen-Ilmonen 2004, 11). 2000 –luvulle tultaessa suru –käsitteen määrittely
on muuttunut psykoanalyyttisestä oireiston perusteella määrittelystä enemmänkin
yksilölliseen määrittämiseen. Pitää kuitenkin muistaa ettei suru –käsite ole
ajaton vaan sekin elää muuttuvan maailman kanssa (Erjanti &
Paunonen-Ilmonen 2004, 13-14)
Suru voidaan nähdä prosessina.
Kesto ja eteneminen riippuvat kohdattavasta menetyksestä sekä sen
yksilöllisyydestä. Olennaisesti vaikuttavat myös elämän tilanne sekä se mitä
henkilö on aikaisemmin elämässään kokenut. Onko esim. ollut samanlaisia menetyksen
kokemuksia. Prosessin vaiheet voivat ilmentyä samanaikaisesti tai osin limittäin.
Sokkivaihe: kuultua/tapahtunutta ei haluta käsittää todeksi. Tieto saattaa
lamauttaa jolloin henkilö ei kykene tekemään mitään tai vastaavasti reagoi
hyvin voimakkaasti. Ihmisen mieli suojautuu sokin avulla, jottei kaikkea
hirvittävää tarvitse ottaa käsittelyyn samaan aikaan. Reaktiovaihe: Pikku
hiljaa aletaan nähdä/ymmärtää todellisuus mitä on tapahtunut. Tässä vaiheessa
henkilö ei välttämättä näytä ulospäin surevalta, sillä hän keskittyy käytännön
asioihin. Käsittelyvaihe: Henkilö käy läpi menetystä. Surun lisäksi pintaan
voivat nousta viha, katkeruus, pelko. Tähän liittyy suhde menetettyyn
henkilöön. Tunteiden kohtaaminen sekä niiden käsittely liittyy olennaisesti
suremiseen. Sopeutumisvaihe: Elämään löytyy uusi tasapaino. Menetys muuttuu
suremisen avulla muistoksi, osaksi menneisyyttä. Suru saattaa kuitenkin nousta
pintaan esim. menetyksen vuosipäivänä (sos -kriisikeskus 2010, 5-6)
Lähteet:
Arstila, Antti, Björkqvist, Stig-Eyrik, Hänninen, Osmo,
Nienstedt, Walter 2008. Ihmisen fysiologia ja anatomia. Helsinki: WSOY 598
Erjanti, Helena, Paunonen-Ilmonen, Marita 2004 Suru ja
surevat. Surevien hoitotyön perusteet Vantaa: WSOY
Sos –kriisikeskus Suomen mielenterveysseura. 2010.
WWW-dokumentti http://www.mielenterveysseura.fi/files/782/suru.PDF Päivitetty
01.12.2010 Luettu 07.09.2013
Ylikarttula, Simo 2008. Kuolema on. Helsinki: Kirjapaja 9,
Jopas tuli pitkä teksti. Mutta kuten jo alussa toin esille tehtävän uudelleen luettuani se on täyttä asiaa. Ja uudelleen lukiessa sai mietittyä ja käytyä läpi mielessään työkentällä vastaan tulleita asioita. Edellä käsitellyt asiat ovat sellaisia joita ei mistään kirjoista voi opiskella. Koska kaikki ottavat suru uutiset omalla tavallaan vastaan. Muutamia kertoja ole joutunut ikävämmän puhelun soittamaan.
No niin sitten kun on synkistelty niin loppuun pitää jäädä hyvä mieli joten kuunteluun Jukka Poika feat. Raappana-Kiitollisuutta-->https://www.youtube.com/watch?v=MOiWk-FxTt8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti